Paras ystäväni - häntä mä rakastan ihan käsittämättömän paljon. Miten meistä onkaan kasvanut niin hyvät ystävät, etten pysty enää edes kuvittelemaan elämääni ilman häntä? Jos joskus kuvittelen sellaista tapahtuvan, minut valtaa kamalan raastava ahdistus, joka repii rintaani ja kyyneleet tulevat väistämättä silmiini. En kestä ajatusta elämästä ilman häntä.

Ehkä syy on siinä, ettei elämääni voisi olla ilman häntä, koska hän on muuttanut sen täysin. Olen rennompi, olen onnellisempi. En ole enää tiukkapipoinen niuhottaja, vaan vapautunut olemaan oma itseni. Voin olla täysin se, kuka haluan olla ja hänen seurassaan uskallan olla sitä. Ja minä niin rakastan häntä.

En ole vieläkään saanut selville, onko tällainen rakkaus tavallista ystävien kesken. Minulle ei nimittäin koskaan ole ollut sellaista ystävää, ketä olisin rakastanut tällä tavoin. Ei minulla oikeastaan ole kolmannen luokan jälkeen ollut parasta ystävää, jolle olisin voinut kertoa kaiken. Minulle ei siis ole aavistustakaan, miltä minusta pitäisi tuntua. Lisäksi olen jo pitkään tiedostanut, että minussa saattaa olla se salainen 1%, joka on bi-seksuaali, mutta en tietenkään ole voinut myöntää sitä julkisesti. Siksi pohdiskelenkin usein, voiko kyse olla myös sellaisesta tunteesta. En tiedä, tiedän vain hänen olevan minulle aivan korvaamaton.

Olen niin onnellinen hänestä.

Mä olen taas kerran löytänyt mun unelmien poikaystävän. Viime yönä mun unessa... Te ette halua edes tietää mitä tapahtui, mutta voin kertoa, että aamulla heräisin ja hymyilin. Sitten muistin, että se jätkä on mun erään hyvän ystävän poikaystävä.

Se poika itse ei edes yritä tehdä meidän väleistämme helppoja. Olemme pari kertaa olleet yhdessä juhlimassa, ja iltoihin on kuulunut mm. yhdessä tanssimista, pitkiä katseita ja sen käsi vaeltaa jotenkin melko useasti mun vyötäröllä. Kuulostaako edes uskottavalta, jos yritän väittää, etten mä ole se, joka on lähestymisyritysten takana? En voi kieltää, ettäkö erityisesti yritän välttää silmäpeliä tai läheisyyttä, mutta voin vakuuttaa, etten se koskaan ole ollut minä, joka on kietonut kätensä sen ympärille. (Paitsi sitten, kun se on jo tehnyt saman mulle.) I'm so confused.

Tää jatkuu myös ilman alkoholin rohkaisevaa vaikutusta. Näemme toisiamme lähes päivittäin ja tulemme todella hyvin juttuun keskenämme. Mulla on joku varattu jätkä-syndrooma. Uskallan nimittäin olla niiden seurassa täysin oma itseni ja olen paljon rohkeampi ja avoimempi. Uskallan tutustua, jutella ja ehkä pikkaisen harjoittaa flirttitaitojani. En halua olla (enkä todellakaan ole!) mikään seurustelusuhteiden rikkoja. Haluan vain löytää ihania poikia, ihastua, pitää hauskaa ja ehkä vielä joskus rakastua kunnolla. Harmi vain, että jokainen ihana poika on jo viety.

Ehkä uskallan olla vapaampi varattujen seurassa, kun tiedän, ettei oikeastaan ole sitä riskiä, että minusta voitaisiin kiinnostua kunnolla ja juttu johtaisi koskaan mihinkään liian pelottavaan. Olen niin kokematon, että kaikki kanssakäyminen vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa on todella jännittävää ja pelottavaa. Varatut ovat turvallisia, koska mä en kuitenkaan ole niin viehättävä, että minun takiani tyttöystävä voitaisiin jättää ja aloittaa uusi juttu.

Mä olen vain niin pelossani.

Petyin itseeni todella syvästi, kun mursin kaikki periaatteni, joihin olin syväsit uskonut. Aivan kuin olisin taas jonkin sortin alkupisteessä, täysin tyhjä ja pitäisi luoda pohja elämälleni aivan alusta alkaen. Miten kännissä oleminen voikaan muuttaa suhtautumiseni elämään aivan täydellisesti? Eniten minua ärsyttää se, että todella nautin siitä. Kun päätin koittaa, millaista on olla kännissä, olin päättänyt, että sen täytyy olla kamalaa ja järjetöntä, mutta olin väärässä. Hävettää myöntää, että todella nautin siitä. Yksi kerta johti toiseen, toinen kolmanteen ja niin edelleen. Kuitenkin pidän itseäni vielä jollain tasolla kurissa. Asiat ovat hyvin niin kauan, kuin pystyn laskemaan kännikokemukseni kahden käden sormilla.

Petin itseni, läheiseni ja vein pohjan elämältäni. Ja nautin siitä. Kamalaa. Mitä minulle on tapahtumassa?

Horoskooppini mukaan minun pitäisi kaivata vapautta ja olla villi ja sitoutumiskammoinen, ja kauan olen luullutkin olevani sellainen. Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt itsestäni vanhan tutun piirteen, jonka jo luulin ja toivoin kadonneen. Mustasukkaisuus on jälleen ottanut minusta täyden vallan.

Minulla ei ole mitään syytä epäillä, ettenkö olisi hyvä ja riittävä ystävä. Silti en voi olla joka päivä miettimättä, miksi ihmeessä kukaan haluaa olla kanssani tekemisissä. En voi hyväksyä jostain syystä itseäni sellaisena kuin olen, vaan ärsytän itseäni aivan liikaa. Olen täysin vakuuttunut siitä, että jos joskus tapaisin kaksoisolentoni, emme milloinkaan olisi kaveireita, voisin tuskin edes sietää häntä. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tämä sisäinen itseinhoni on peräisin. Minulla on ympärilläni paljon ihmisiä, joiden tiedän välittävän minusta, mutta jotenkin minun on todella vaikea hyväksyä sitä. Mikä minusta muka tekee välittämisen arvoisen?

Näiden tunteiden vallassa on hieman vaikeaa olla hyvä ystävä. Pelkään koko ajan, että rakas ihminen, jonka kanssa vietän runsaasti aikaa, huomaa minussa saman kuin minä itse. Elän jatkuvassa pelossa, että hän ymmärtää, etten olekaan ihana ja riittävän hyvä ystävä hänelle, vaan sittenkin täysin korvattavissa oleva kuka tahansa. Sen vuoksi alan muuttua hyvin ripustautuvaksi.

Olen kateellinen siitä, että hänellä on kiinnostava elämä. Oma elämäni tuntuu täysin mitättömältä verrattuna häneen - vaikka todellisuudessa minulla ei ole aavistustakaan, miltä minun elämäni muiden silmissä näyttää. En voi uskoa, että muka minä olisin mielenkiintoinen. Mistä voisin saada itseluottamukseni takaisin, ja mihin se edes on kadonnut?

Minua pelottaa, että mustasukkaisuuteni ja ripustautuvuuteni alkaa häiritä ystävyysuhdettamme. Pelkään tukahduttavani hänet enkä missään nimessä haluaisi hänen tuntevan itseään kahlituksi. Haluan ainoastaan, että hän olisi tyytyväinen minuun ja olisin hänelle hyvä. Haluaisin hänen hyväksyvän minut täysin omana itsenäni, niin kuin hän on tähänkin asti tehnyt. En tiedä, miksi tilanne muuttuisi. Olen vain niin epävarma itsestäni ja omasta riittävyydestäni. Olen peloissani, sillä minulla ei ole ollut koskaan näin läheistä ja rakasta ihmistä perheeni ulkopuolella. Viimeinkin minulla on joku, jonka välittää minusta ilman välittämisvelvollisuutta. Koska sellainenhan perheissä tavallisesti on.

Epävarmuus on niin ahdistavaa. Haluaisin saada hyvän itseluottamukseni takaisin. Minulla ei ole aavistukaan mihin sen olen kadottanut ja mistä sitä kannattaisi lähteä etsimään. Ehkä minun pitäisi avautua tälle rakkaalle ystävälleni.

Me tavattiin koulun parissa, ajauduttiin samoille kursseille, samaan projektiin. Se on hyvännäköinen (mikä on erittäin harvinaista meillä päin), mukava, fiksu ja niin ei-mun-tyylinen. Se on kiinnostunut politiikasta, yrittämisestä, kahvista, hienoista ruuista ja se puhuu ranskaa. Just sellanen... kenen ei pitäis olla niin mukava.

Me jutellaan. Mä en osaa jutella poikien kanssa. Me jutellaan silti. Sen kanssa se on niin helppoa. Mä voin sanoa sitten mitä mä mietin, enkä edes punastu. Me nauretaan samoille asioille ja tuntuu, että meillä olisi vaikka kuinka paljon yhteisiä asioita, vaikka kuitenkaan ei ehkä ole. Sen seurassa on mukava olla, ja ihmeellisintä tässä kaikessa on se, että se toisinaan jopa hakeutuu mun seuraan.

Yleensä jos mä olen pojan seurassa, se ei johdu musta. Se johtuu mun kaverista, jolla on kaveri. Se johtuu siitä, että opettaja käski meidät juttelemaan ilmastonmuutoksesta tai Stalinin vallasta. Mutta ei todellakaan siitä, että poika tulee juttelemaan mulle, ja me jutellaan siitä, miltä nyt tuntuu, mitä oikeastaan kuuluu.

Se on ihmeellistä. Ja se saa mut sekaisin. Mä olen hurmaantunut siitä pojasta, ja mä mietin, olenkohan mä kenties ihastunut. Okei, jos todella olisi ihastanut, sitä ei tarvitsisi miettiä. Mutta nyt täytyy. Pitäisikö mun antaa itseni ihastua niin mukavaa poikaan, jonka kanssa tullaan toimeen niin hyvin? Se on mua vähän vanhempikin jopa ja pitempi kuin minä, eli se on kaikin puolin täydellinen. Ai niin, sillähän on tyttöystävä.

Voisinko mä antaa itseni ihastua sellaiseen poikaan, joka ei elämäntyylinsä puolesta vastaan yhtään sitä, mikä on mun ihanne? Voinko mä ihastua varattuun poikaan? Pitääkö mun ihastua jokaiseen poikaan, joka kiinnittää muhun jonkinlaista huomiota?

Mä en tiedä.

Ehkä mä vaan jatkan hurmaantuneena oloa ja katson, mihin se johtaa.

Mä mietin, miten tää voi olla mahdollista. Syytän tästä ehdottoman varmasti kesää. Mun ihastumiset on viime aikoina olleet aika yllättäviä ja se jo itsessään on ihme, että tässä puolen vuoden sisällä mun mielessä on pyörinyt useampi kuin yks jätkä. Mut nyt mun mieleen ei mahdu kuin yks mies. Se on mun unelmien mies.

Mä olen täydellisen vakuuttunut, että nyt mä olen sen löytänyt. Se ei vastaa mun kuvitelmia; se on niin ihana, ettei sellaista voi kuvitella. Jos oikein kliseiseks aletaan, se on ihan erilainen kuin muut. Mä en ole koskaan tavannut ketään sen tyypin kaltaista. Maailma olis niin paljon parempi paikka, jos sen kaltaisia ihmisiä olis enemmän.

Me oltiin tavallaan työkaverit, me oltiin vetämässä samaa leiriä. Sain olla lähes taukoamatta sen seurassa (tietystikin yöt oltiin erossa) viikon ajan, ja jokainen hetki oli ihana. Siinäkin mielessä kaikki oli ihan erilaista: mun ei ollut vaikeaa olla sen seurassa, toisin kuin yleensä, kun mä olen ihastunut. Juttua tuli, aina oli jotain sanottavaa. Samalla oli ihmeellistä, miten paljon sekin teki keskustelun aloitteita ja kiusoitteli mua. Se ei juossut karkuun, toisin kuin yleensä. Mä sain olla oma itseni.

Epärealistista.

Mun suurin ongelma on ikä. Meillä on melkein viis vuotta ikäeroa. Mä olen seitsemäntoista, se on kakskytkaks. Ei sillä olis niin väliä, jos oltais vanhempia. Mutta kun mä olen seitsemäntoista. Ekan kerran mä rehellisesti olen onnellinen siitä, että olen seitsemäntoista, en kuustoista. Silti, seitsemäntoista vuotiailla on ihan eri jutut kuin kakskytkaks vuotiailla. Ja samalla mä ajattelen, että sillä ei tosiaan oo mitään väliä. Me tultiin niin hyvin juttuun.

Epärealistista.

Samalla mun päässä taas pyörii uus kysymys: mitä jos se tekikin vain työtään? Nuorisotyön opiskelija, sitähän sen työhön kuuluu. Mä olen varma, että se teki työtään. Sitähän se siellä leirillä teki: vietti aikaa nuorten kanssa. Ja kuitenkaan se ei kohdellut toisia samalla tavalla kuin mua. Enkä haluais ajatella, että mä olen se nuori, jota nuorisotyön ohjaaja ohjaa. Mä olen kuitenkin jo aika iso.

Epärealistista.

Mä en varmasti tiedä, tai en halua myöntää itselleni, että se on varattu. Se on tasan yhden kerran sanonut sanan "tyttöystävä", ainakaan mun kuulteni, mutta ei koskaan mitään muuta siihen viittaavaakaan. Toisaalta, ei niin ihana mies voi olla vapaa.

Epärealistista.

Mä kidutan itseäni. Haluan olla optimisti, mutta siitä ei tässä asiassa oo mitään hyötyä. Mitä hyötyä on haaveilla jostain, mitä ei koskaan tule tapahtumaan (mitä jos kuitenkin...)? Ei yhtään mitään. Mä tuun taas pettymään. En haluais olla pessimisti, mutta se olis järkevää, turvallista - ja tylsempää. Mä haluan olla ihastunut, rakastunut, mitä vaan, se on niin ihanaa!

Vastakaikua olis silti kiva joskus saada.

Se on niin rasittavan EPÄREALISTISTA!

Siinä kuulemma vanha suomalainen sananlasku, jonkin sortin muunnos siitä. Mä olen siis rakastunut.

Todellisuudessa, mä taidan oikeasti ollakin hieman ihastunut. Koulun päättäjäispäivä tuli oltua ulkona ja koska jostain syystä kaverit kaikkosivat illan mittaan omille teilleen, huomasin pian istuvani erään tuttavapoikani kanssa kahdestaan kalliolla ihailemassa toukokuista auringonlaskua. Olimme istuneet siinä vierekkäin koko illan, ihan melkein kylki kyljessä, mutta vasta kun jäin melkein yksin hänen kanssaan, huomasin hänen todella olevan siinä.

Olimme jutelleet koko illan, kaikki oli niin luotevaa. Olin hänen edellisen kesän isosensa, joten minulla on tietty oikeus jutella hänen kanssaan, eikä ole mitenkään kummallista, että istuisin hänen kanssaan. Mutta siinä, kun istuimme melkein kahdestaan, huomasin, että voi taivas miten suloisen pojan olen vierelleni löytänyt ja mun niin teki niin mieli pussata sitä. En ole koskaan kohdannut niin palavaa mielitekoa.

Rakkausasioissa pitäisi kai ajatella vain sydämellä ja huulilla, mutta koska kuitenkin olen suhteellisen kokematon ja fiksu ihminen, on minun aina pakko sekoittaa aivot peliin mukaan. Voi miten hölmö mä olen, minkä takia mun pitää jokaista ihanaa hetkeä alkaa analysoimaan? Se hetki, kun aurinko laski ja olin hieman nojautunut pojan kylkeen ja katseet kohtasi ja... Mieleeni nousi kuva siitä, miten tämä ei voi päättyä hyvin. Mitä jos joku näkee meidät? Mitä jos joku huomaa? Mitä jos ihmiset alkavat puhua? Mitä jos tässä ei käykään hyvin ja ihmiset tietävät? Vähän se olisi noloa ja sattuisi. Siihen jäi jälleen ensisuudelmani.

Mua pelottaa. Mä en uskalla ottaa riskiä, ainakaan niin, että joku sen huomaisi. Kun mä haaveilen rakkaudesta, se on aina salainen rakkaus. Mun olisi oltava ensin varma, ennen kun voisin kertoa maailmalle, miltä musta tuntuu. Mitä sitten käykään, jos toinen ei tykkääkään ja kaikki muut sen jo tietävätkin? Se olisi niin hirveää, kun muut tietäisivät ja ehkä säälisivät. Mä oon niin peloissani.

Toinen pelottava asia tässä tilanteessa on, että poika on mua nuorempi. Ei ainoastaan muutaman kuukauden, vaan yli vuoden, reilusti yli vuoden. Mutta kun hän on niin erilainen kuin kaikki muut! Hän on mukava, hyväkroppainen, ihana, lempeä, fiksu, oikeastaan täydellinen. Ikä on vain minun ongelmani. Olen aina kuvitellut poikaystäväkseni minua vanhemman henkilön ja omasta ikäjoukostani sitä on vaikeaa löytää, kun itse olen alkuvuoden satoa. Miten paljon ikä vaikuttaa, koska eihän sen pitäisi vaikuttaa. Olen aina pitänyt periaatetta "ikä on vain numero" itsestäänselvänä, mutta tietenkin niin, että "minähän otan sitten aina kuitenkin vanhemman miehen".

En tiedä, mitä tekisin. Olen jutellut pojan kanssa mesessä ja mietin häntä oikeastaan jatkuvasti. Aina, kun kirjaudun Facebookiin, on minun tarkistettava, onko hän paikalla. Lisäksi seitsemäs taivas on hyvin lähellä sitä olotilaa, joka seuraa sitä, kun kyseinen poika on kommentoinut minulle jotakin. Kuulostan pahasti ihastuneelta, ja se on ihanaa.

Teinhän mä eilen tosi suolaista ruokaakin.

Näin ensirakkauteni eilen ensimmäistä kertaa vuoteen. Istuin bussissa matkalla kotiin ja bussi pysähtyi pysäkille - niin kuin tavallisesti. Vilkaisin ikkunasta ja tarkistin, kuka onkaan uusi matkustaja - niin kuin tavallisesti. Se oli mun ensimmäinen oikea rakkaus, joka kesti yksipuolisena kolme vuotta. Se, jos jokin ei ole tavallista.

Kuvitelkaa mun reaktio.

Silmät suureni, hengitys salpautu ja sydän hakkas tuhatta ja sataa. Ei, oikeastaan tuhatta ja yheksääkymmentäyheksää. Kädet vapisi hieman. Sellanen ihana rakkaustutina, joka tulee, kun näkee oman ihastuksen tulevan lähemmäs. Adrenaliini virtaa ja alkaa vähän kutittaa mahanpohjasta.

Se kesti liian vähän aikaa, mutta samalla ihan liian kauan. Viime kerran näkemisestä asti ja hieman sitä ennen olin luullut, että mä en ole enää ihastunut. Mä en ole ollut vuoden aikana sen kanssa minkäänlaisessa kontaktissa, en ole nähnyt sitä muuten kuin muutamassa valokuvassa. Siinähän pitäis jo epätoivoisimmankin tunteet lopahtaa.

Olen täydellisesti sitä mieltä, että ne ovatkin lopahtaneet. Ihastuskohtaus oli mulle vain tapa, jonka olin toistanut joka päivä kolmen vuoden ajan. Sitä tuskin ihmismieli ihan hetkessä unohtaa? Se oli pelkkä tapa, ja mä pystyin laskemaan katseeni ja vaihtamaan biisin mp3-soittimisestani samalla, kun se ihanainen käveli mun ohi.

Ja silloin mä ihan hetken aikaa ajattelin, että mä olen päässyt siitä yli. Mä tuijotin mun mp3:seni musiikkitarjontaa ja ajattelin sitä ajatusta. Mä selailin listaa alaspäin ja yritin löytää jonkun hyvän kappaleen. Lopulta mä heräsin todellisuuteen. Puolet sen listan biiseistä on sillä listalla ainoastaan sen yhden ainoan jätkän ansioista.

Sinä aikana, kun mä olin ihastunut, mä muutuin. Mä olin hevari, mä olin pissis, mä olin fiksu, mä olin söpö, mä olin erilainen ja mä yritin olla täydellinen. Oikeastaan mä olin vain todella muuntautumiskykyinen ja miellyttämishaluinen. En todellakaan oma ihana itseni. Niitä tapoja ja asioita, joita silloiselta ihastukseltani kopioin, on niin paljon, että sitä ei voi enää erottaa musta. Se henkilö muutti mua niin paljon, ja oikeastaan teki musta paljon ihanamman ihmisen.

Kun se oli kävellyt mun ohi, ajattelin, että siinä se. Sinne meni. En edes tiedä mikä, tilaisuus kenties (tilaisuus mihin?), katosi johonkin taivaan tuuliin. Ja mä huokasin helpotuksesta.

Kun mä lähestyin mun pysäkkiä, mun teki mieli kurkata takapenkille. Tottumuksesta mä halusin jälleen vilkuilla sen suuntaan ja hymyillä. Nyt mulla oli rehellinen tilaisuus, koska mulla ei oikeesti ollut aavistustakaan, onko se takaovi lähempänä kuin etuovi.

Se hetki oli jälleen yhtä ihana kuin aina ennenkin. Kun sä käännät pään ja sä tiedät, että se maailman ihanin ihminen katsoo juuri sillä hetkellä sua päin, eikä se ehdi kiertää sitä tulevaa katsetta, ja sä saat sen, mitä sä halusit. Mä vilkaisin, niin nopeasti, että ehdin vain nähdä, että se näki mut, hymyilin pienesti, ja kävelin etuovelle. Bussipysäkillä en voinut vastustaa kiusausta vilkaista takapenkille. Ja siellähän se istui.

Loppupäivän mä hymyilin ja ajattelin, että se on nyt todella ohi. Mä huomasin, että se ei enää ole pakonomaista ja epätoivoisen masentavaa, vaan että se ihminen on todellakin ihana ja sillä on sittenkin ollut muhun niin hyvä vaikutus. Huomasin lohdukseni, että se ei olekaan ollut ihan turhaa surra, kieriä itsesäälissä ja nolata itseään julkisesti ja salaa, vaan että se on tehnyt musta ihan uuden ihmisen.

Mä olen päässyt vihdoinkin sen yli, mutta niin on sekin päässyt mun yli - erittäin kuraisilla kengillä. Eikä se haittaa mua.

Mä olen huomaamattani asettanu itselleni tehtävän.

1. Tee virheitä. / Epäonnistu.
   
2. Satuta itsesi.
3. Opi jotain.

Tiedättekö sen Gimmelin biisin (okei...), jonka nimi on Sydän pliis särkekää. Kuulostaa maailman vähiten järkevältä biisin nimeltä. Mutta mä voin rehellisesti kertoa, että mä tiedän, mitä se tarkoittaa. Mitä sillä biisillä halutaan sanoa. Ja mä voin samaistua siihen.

Mä olen aloittanut virheiden tekemisen. Se on vaikeaa, kamalaa, hirvittävää, enkä haluaisi tehdä sitä. Haluaisin olla tekemättä mitään, jotta en tekisi mitään väärin, jotta mua ei sattuis. En uskalla jutella mun bussipojalle, koska mua pelottaa. En uskalla ystävystyä syvästi. Mua pelottaa liikaa.

Niinpä mä lähdin liikkeelle jostain helpommasta. Mä lähdin myymään ulkoista minääni: taitojani ja ansioitani. Eli siis työnhakuun. Sen piti olla helppoa. Mä olen aina ollut vähän ansioituneempi kuin muut, mä olen ahkera ja aikaansaava, erittäin hyödyllinen. Onhan niiden pakko hyväksyä mut.

Mä menin elämäni ensimmäiseen työhaastatteluun. Mä olen oma itseni, punastuin, sönkötin ja änkytin, mutta lopulta mulla oli hyvä olo koko jutusta. Totta kai ne pitää siitä millanen mä olen? Mähän olen niin hyvä.

Muutaman päivän päästä sain tekstarin. Kesätyöpaikkohimme oli tänä vuonna todella paljon hakijoita ja moni hyvä ehdokas jäi valitsematta. Valitettavasti meillä ei ollut sinullekaan tarjota töitä tällä kertaa. Mä olin tyrmistynyt. En surullinen, en hätääntynyt enkä masentunut. Tyrmistynyt, todella tyrmistynyt. Miten mulle voi käydä näin? Ei mulle koskaan käy.

Ehkä se oli helppoa aloittaa jostain niin pinnallisesta kuin työnhausta paikkaan, johon ei ollut niin pakko päästä. Mutta toisaalta se on kamalaa. Miten uskallan ikinä heittäytyä mukaan sellaisten ihmisten pariin, joille mun täytyy näyttää jotain muutakin kuin pinta, kun muille ei kelpaa edes juuri se pinta? Loogisesti ajateltuna ei minun pitäisi uskaltaakaan.

Mutta tän tehtävän tarkoitus oli myös oppia. Ja tän opetus oli, että aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa. Ja pitää muistaa jaksaa yrittää.