Miten voikaan rakastaa toista ihmistä niin paljon, että vaikka hän pahoittaa mieleni, tekee minulle vääryyttä eikä edes kadu sitä, en näe mitään syytä olla antamatta anteeksi hänelle?

Paras ystäväni - häntä mä rakastan ihan käsittämättömän paljon. Miten meistä onkaan kasvanut niin hyvät ystävät, etten pysty enää edes kuvittelemaan elämääni ilman häntä? Jos joskus kuvittelen sellaista tapahtuvan, minut valtaa kamalan raastava ahdistus, joka repii rintaani ja kyyneleet tulevat väistämättä silmiini. En kestä ajatusta elämästä ilman häntä.

Ehkä syy on siinä, ettei elämääni voisi olla ilman häntä, koska hän on muuttanut sen täysin. Olen rennompi, olen onnellisempi. En ole enää tiukkapipoinen niuhottaja, vaan vapautunut olemaan oma itseni. Voin olla täysin se, kuka haluan olla ja hänen seurassaan uskallan olla sitä. Ja minä niin rakastan häntä.

En ole vieläkään saanut selville, onko tällainen rakkaus tavallista ystävien kesken. Minulle ei nimittäin koskaan ole ollut sellaista ystävää, ketä olisin rakastanut tällä tavoin. Ei minulla oikeastaan ole kolmannen luokan jälkeen ollut parasta ystävää, jolle olisin voinut kertoa kaiken. Minulle ei siis ole aavistustakaan, miltä minusta pitäisi tuntua. Lisäksi olen jo pitkään tiedostanut, että minussa saattaa olla se salainen 1%, joka on bi-seksuaali, mutta en tietenkään ole voinut myöntää sitä julkisesti. Siksi pohdiskelenkin usein, voiko kyse olla myös sellaisesta tunteesta. En tiedä, tiedän vain hänen olevan minulle aivan korvaamaton.

Olen niin onnellinen hänestä.

Mulla on kamala ongelma. Osaan olla olla luontevasti vain sellaisten poikien seurassa, jotka ovat varattuja.

Mä olen taas kerran löytänyt mun unelmien poikaystävän. Viime yönä mun unessa... Te ette halua edes tietää mitä tapahtui, mutta voin kertoa, että aamulla heräisin ja hymyilin. Sitten muistin, että se jätkä on mun erään hyvän ystävän poikaystävä.

Se poika itse ei edes yritä tehdä meidän väleistämme helppoja. Olemme pari kertaa olleet yhdessä juhlimassa, ja iltoihin on kuulunut mm. yhdessä tanssimista, pitkiä katseita ja sen käsi vaeltaa jotenkin melko useasti mun vyötäröllä. Kuulostaako edes uskottavalta, jos yritän väittää, etten mä ole se, joka on lähestymisyritysten takana? En voi kieltää, ettäkö erityisesti yritän välttää silmäpeliä tai läheisyyttä, mutta voin vakuuttaa, etten se koskaan ole ollut minä, joka on kietonut kätensä sen ympärille. (Paitsi sitten, kun se on jo tehnyt saman mulle.) I'm so confused.

Tää jatkuu myös ilman alkoholin rohkaisevaa vaikutusta. Näemme toisiamme lähes päivittäin ja tulemme todella hyvin juttuun keskenämme. Mulla on joku varattu jätkä-syndrooma. Uskallan nimittäin olla niiden seurassa täysin oma itseni ja olen paljon rohkeampi ja avoimempi. Uskallan tutustua, jutella ja ehkä pikkaisen harjoittaa flirttitaitojani. En halua olla (enkä todellakaan ole!) mikään seurustelusuhteiden rikkoja. Haluan vain löytää ihania poikia, ihastua, pitää hauskaa ja ehkä vielä joskus rakastua kunnolla. Harmi vain, että jokainen ihana poika on jo viety.

Ehkä uskallan olla vapaampi varattujen seurassa, kun tiedän, ettei oikeastaan ole sitä riskiä, että minusta voitaisiin kiinnostua kunnolla ja juttu johtaisi koskaan mihinkään liian pelottavaan. Olen niin kokematon, että kaikki kanssakäyminen vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa on todella jännittävää ja pelottavaa. Varatut ovat turvallisia, koska mä en kuitenkaan ole niin viehättävä, että minun takiani tyttöystävä voitaisiin jättää ja aloittaa uusi juttu.

Mä olen vain niin pelossani.

Olen aina vannonut absolutismin nimeen. Kaikki kuitenkin muuttui, kun minusta tuli täysikäinen ja minulla viimeinkin on viime kädessä vastuu siitä, mitä teen. Enää en voi suojella itseäni alkoholilta lain nojalla. Minun pitäisi perustella itselleni kaikki perusteellisesti ja luoda elämääni pitävät periaatteet.

Petyin itseeni todella syvästi, kun mursin kaikki periaatteni, joihin olin syväsit uskonut. Aivan kuin olisin taas jonkin sortin alkupisteessä, täysin tyhjä ja pitäisi luoda pohja elämälleni aivan alusta alkaen. Miten kännissä oleminen voikaan muuttaa suhtautumiseni elämään aivan täydellisesti? Eniten minua ärsyttää se, että todella nautin siitä. Kun päätin koittaa, millaista on olla kännissä, olin päättänyt, että sen täytyy olla kamalaa ja järjetöntä, mutta olin väärässä. Hävettää myöntää, että todella nautin siitä. Yksi kerta johti toiseen, toinen kolmanteen ja niin edelleen. Kuitenkin pidän itseäni vielä jollain tasolla kurissa. Asiat ovat hyvin niin kauan, kuin pystyn laskemaan kännikokemukseni kahden käden sormilla.

Petin itseni, läheiseni ja vein pohjan elämältäni. Ja nautin siitä. Kamalaa. Mitä minulle on tapahtumassa?

Olen löytänyt elämääni ihanan ihmisen, josta on tullut minulle uskomattoman tärkeä. Hän on uusi paras ystäväni. Minulla on viimeksi ollut paras ystävä ala-asteen kolmannella luokalla ja muistan meidän olleen jatkuvasti yhdessä ja onnellisia yhdessä. Muistan myös, että jo silloin minua riivasi piru: mustat sukat, ainakin polveen asti ylettyvät ja pelko rakkaan ystävän menettämisestä.

Horoskooppini mukaan minun pitäisi kaivata vapautta ja olla villi ja sitoutumiskammoinen, ja kauan olen luullutkin olevani sellainen. Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt itsestäni vanhan tutun piirteen, jonka jo luulin ja toivoin kadonneen. Mustasukkaisuus on jälleen ottanut minusta täyden vallan.

Minulla ei ole mitään syytä epäillä, ettenkö olisi hyvä ja riittävä ystävä. Silti en voi olla joka päivä miettimättä, miksi ihmeessä kukaan haluaa olla kanssani tekemisissä. En voi hyväksyä jostain syystä itseäni sellaisena kuin olen, vaan ärsytän itseäni aivan liikaa. Olen täysin vakuuttunut siitä, että jos joskus tapaisin kaksoisolentoni, emme milloinkaan olisi kaveireita, voisin tuskin edes sietää häntä. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tämä sisäinen itseinhoni on peräisin. Minulla on ympärilläni paljon ihmisiä, joiden tiedän välittävän minusta, mutta jotenkin minun on todella vaikea hyväksyä sitä. Mikä minusta muka tekee välittämisen arvoisen?

Näiden tunteiden vallassa on hieman vaikeaa olla hyvä ystävä. Pelkään koko ajan, että rakas ihminen, jonka kanssa vietän runsaasti aikaa, huomaa minussa saman kuin minä itse. Elän jatkuvassa pelossa, että hän ymmärtää, etten olekaan ihana ja riittävän hyvä ystävä hänelle, vaan sittenkin täysin korvattavissa oleva kuka tahansa. Sen vuoksi alan muuttua hyvin ripustautuvaksi.

Olen kateellinen siitä, että hänellä on kiinnostava elämä. Oma elämäni tuntuu täysin mitättömältä verrattuna häneen - vaikka todellisuudessa minulla ei ole aavistustakaan, miltä minun elämäni muiden silmissä näyttää. En voi uskoa, että muka minä olisin mielenkiintoinen. Mistä voisin saada itseluottamukseni takaisin, ja mihin se edes on kadonnut?

Minua pelottaa, että mustasukkaisuuteni ja ripustautuvuuteni alkaa häiritä ystävyysuhdettamme. Pelkään tukahduttavani hänet enkä missään nimessä haluaisi hänen tuntevan itseään kahlituksi. Haluan ainoastaan, että hän olisi tyytyväinen minuun ja olisin hänelle hyvä. Haluaisin hänen hyväksyvän minut täysin omana itsenäni, niin kuin hän on tähänkin asti tehnyt. En tiedä, miksi tilanne muuttuisi. Olen vain niin epävarma itsestäni ja omasta riittävyydestäni. Olen peloissani, sillä minulla ei ole ollut koskaan näin läheistä ja rakasta ihmistä perheeni ulkopuolella. Viimeinkin minulla on joku, jonka välittää minusta ilman välittämisvelvollisuutta. Koska sellainenhan perheissä tavallisesti on.

Epävarmuus on niin ahdistavaa. Haluaisin saada hyvän itseluottamukseni takaisin. Minulla ei ole aavistukaan mihin sen olen kadottanut ja mistä sitä kannattaisi lähteä etsimään. Ehkä minun pitäisi avautua tälle rakkaalle ystävälleni.

Mä olen löytänyt jälleen ihanan pojan.

Me tavattiin koulun parissa, ajauduttiin samoille kursseille, samaan projektiin. Se on hyvännäköinen (mikä on erittäin harvinaista meillä päin), mukava, fiksu ja niin ei-mun-tyylinen. Se on kiinnostunut politiikasta, yrittämisestä, kahvista, hienoista ruuista ja se puhuu ranskaa. Just sellanen... kenen ei pitäis olla niin mukava.

Me jutellaan. Mä en osaa jutella poikien kanssa. Me jutellaan silti. Sen kanssa se on niin helppoa. Mä voin sanoa sitten mitä mä mietin, enkä edes punastu. Me nauretaan samoille asioille ja tuntuu, että meillä olisi vaikka kuinka paljon yhteisiä asioita, vaikka kuitenkaan ei ehkä ole. Sen seurassa on mukava olla, ja ihmeellisintä tässä kaikessa on se, että se toisinaan jopa hakeutuu mun seuraan.

Yleensä jos mä olen pojan seurassa, se ei johdu musta. Se johtuu mun kaverista, jolla on kaveri. Se johtuu siitä, että opettaja käski meidät juttelemaan ilmastonmuutoksesta tai Stalinin vallasta. Mutta ei todellakaan siitä, että poika tulee juttelemaan mulle, ja me jutellaan siitä, miltä nyt tuntuu, mitä oikeastaan kuuluu.

Se on ihmeellistä. Ja se saa mut sekaisin. Mä olen hurmaantunut siitä pojasta, ja mä mietin, olenkohan mä kenties ihastunut. Okei, jos todella olisi ihastanut, sitä ei tarvitsisi miettiä. Mutta nyt täytyy. Pitäisikö mun antaa itseni ihastua niin mukavaa poikaan, jonka kanssa tullaan toimeen niin hyvin? Se on mua vähän vanhempikin jopa ja pitempi kuin minä, eli se on kaikin puolin täydellinen. Ai niin, sillähän on tyttöystävä.

Voisinko mä antaa itseni ihastua sellaiseen poikaan, joka ei elämäntyylinsä puolesta vastaan yhtään sitä, mikä on mun ihanne? Voinko mä ihastua varattuun poikaan? Pitääkö mun ihastua jokaiseen poikaan, joka kiinnittää muhun jonkinlaista huomiota?

Mä en tiedä.

Ehkä mä vaan jatkan hurmaantuneena oloa ja katson, mihin se johtaa.