Olin tänään häissä. Yksi aika läheinen ihminen sai elämänsä miehen ja elää onnellisesti elämänsä loppuun asti, eikö näin? Ja olen samaan aikaan niin pirun onnellinen ja masentunut.

Taas siinä yksi kaunis rakkaustarina sai onnellisen lopun ja uuden kauniin alun. Siinä sivussa alkaa miettimään miten joku voi olla niin onnellinen ja onnekas, että on löytänyt itselleen niin rakastettavan ihmisen, että voi kuvitella elävänsä sen kanssa koko lopun elämäänsä. Että miten joitakin voi onnistaa niin paljon. Ja toivottavasti se kestääkin.

Vaikka olenkin vasta 15-vuotias, minä kaipaan rakkautta ihan kauheasti. Mitään kunnollista en ole vielä kokenut, joten en tarkalleen tiedä mitä odotan. Tekee silti pahaa katsella oman ikäisiä, ja miksei vanhempiakin, jotka ovat korviaan myöten rakastuneita ja etenkin se, että saavat vielä vastarakkautta, on se kadehtimisen aihe minulle.

Toisaalta minulle tulee kadehtimisesta syyllinen olo, koska en täysin osaa olla onnellinen muiden puolesta, mutta toinen osa minussa sanoo, että se on täysin oikeutettua, mutta onko se? Saattaa se olla itsekästä, myönnän sen, mutta miksi vain niin harvat löytää sen tosirakkauden?

Ne oli niin täydellinen pari. Oli ilo katsella kun ne valssas ja kuinka ne nautti siitä, että ne sai nyt olla virallisesti mies ja vaimo, ja todellakin ne sitä vaikuttaa olevan tosissaan ja mahdollisimman pitkään. Vaikka ei ne aina kävelleet käsikädessä tai edes niin lähekkäin, näki selvästi, että ne tiesi missä toinen meni ja niitten välillä oli semmonen tunne.

Ja miten ne katto toisiaan! Pehmeästi, päättäväisesti, lempeästi, ja niin rakastavasti. Ne oli tunteneet toisensa kouluajoista lähtien, vaikkeivat sillon vielä arvanneet päätyvänsä naimisiin, ja ne tunsi toisensa niin hyvin. Sitä oli niin rentouttavaa katsella. Jotkut vaan osasivat olla niin hyvin toistensa kanssa ja ne oli niin samanlaisia.

Kunpa mäkin löytäisin sellaisen.