Mä en koskaan oo kuvitellut, että voisi olla ikävä sellasta, jota ei edes tunne.

Koko päivä on ollut oikeestaan aika omituinen. Aamulla herätessä muistin eilisen bussimatka (siis huom, mitään ei edes tapahtunu!), kuulin ihanan biisin ja tulin hyvälle tuulelle. Nyt iltaa kohti mennessä on alkanu mieliala laskee. Odotan vaan maanantain kotimatkaa, en jaksa uskoa, että mitään tapahtuu. Aika surullinen mielentila.

Mä tykkään kiduttaa itteeni tällä asialla. Jaksan miettiä sitä, miten ihanat silmät sillä on, miten ihana se varmaankin on. Ja tänään kun mä katoin telkkaria, näin ihan sen näkösen tyypin ja äänikin kuulosti samalta. Tuijottelin sitä, ja mietin, miten mä voisin saada mun bussipojan.

Mä kaipaan jotain, mitä mulla ei oo ikinä ollutkaan.