Voi miten hyvä mä oon. Se on joka kerta yhtä helppoa. Eipäs kun, sehän helpottuu kerta toisensa jälkeen. Mä osaan sen ilman käsiä, silmät kiinni ja vaikka takaperin. Mun ei tarvitse ajatella sen tekemistä. Oikeastaan en saakkaan ajatella, koska sillon se ei toimi niin hyvin. Toimii kuitenkin, mutta vähän epävarmasti. Mä teen sen alitajuisesti. Mä teen sen, vaikka en edes haluais. Vaikka kaipaisin todellisuudessa jotain ihan päinvastaista. En osaa lopettaa sen tekemistä.

Sosiaalisten tilanteiden tahaton karttelu.

Musta on tullut niin taitava siinä. Onnistun nykyisin pilaamaan jokaikisen mahdollisuuden päästä mukaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Mä sabotoin, salaa itseltäni, jokaisen keinon ja mahdollisuuden päästä mukaan kehään. Mä oon jopa viime aikoina alkanut tiedostamaan niitä hetkiä, jolloin upea mahdollisuus viettää aikaa jonkun ihanan ihmisen kanssa lipuu toivottomasti mun nenäni edestä, ja jatkaa matkaansa. Mä en vaan saa niitä hetkiä kiinni enää.

Niitä tilanteita tulee joka päivä. Mahdollisuus kutsua kaveri kylään, kun huomaa, että se haluais tulla. Mahdollisuus viettää tunti laatuaikaa bussissa niin ihanan ihmisen kanssa, että haluaisin olla sen paras ystävä. Mahdollisuus sanoa jotain todella fiksua ja hyödyllistä ihastukselleni. Enkä mä tee mitään sen eteen.

Mulla on toisinaan sosiaalisia päiviä. Silloin tunnen olevani nätti ja valmis juttelemaan kenen tahansa kanssa. Mä voin nauraa ja hymyillä ilman mitään kovin hauskaa juttua, ja mä olen kevyt. Mä voin leijua kavereiden kanssa portaita ylös, eikä tunnu jaloissa ollenkaan. Mulla on hauskaa, ja vielä yksin mennessäni nukkumaan mua hymyilyttää ihanan mukava päivä. Nykyisin näitä päiviä on vähemmän. Aamulla mulla saattaa olla sosiaalisen päivän tunnusmerkit näkyvillä: tukka hyvin eikä väsytä (tai väsyttää niin paljon, että oon ihan pirtee). Elämä on ihanaa. Mutta koska onnistun pilaamaan jokaisen keskustelun sanomalla jotain tylsää tai olemalla sanomatta mitään, mun päivä on viimeisestään iltapäivään mennessä pilalla.

Nykysin on vaan päiviä, jolloin huomaan olevani yksin huoneessani tai sohvalla. Ei seuraa, ei automaattista hymyilyä. Haluaisin olla tälläytynyt ja tuntea olevani nätti, mutta ei ole mitään syytä. Ei ole ketään, kenen vuoksi olla ihana ja pikkuinen palleroinen. Ihan yksin vain sohvan nurkassa kirja kainalossa, vaikka mieli tekisi mennä ulos juhlimaan. Mulla vaan ei ole sellaisia tilaisuuksia tai kavereita, keiden kanssa hommia toteuttaa.

Olisi mulla tietenkin, jos uskaltaisin ehdottaa kavereilleni tapaamista. On vain yksi "kaveri", jolle uskallan silloin tällöin soittaa ja pyytää seuraa. Muuten mua pelottaa, että mitä jos niillä ei olekaan aikaa mulle. Mitä jos se sanookin ei? Ei mun kannata mitään ehdottaa, ettei sen tarvi kiusallisesti kieltäytyä.