Rakastuneet ne ruukaa laittaa liian suolasta ruokaa.

Siinä kuulemma vanha suomalainen sananlasku, jonkin sortin muunnos siitä. Mä olen siis rakastunut.

Todellisuudessa, mä taidan oikeasti ollakin hieman ihastunut. Koulun päättäjäispäivä tuli oltua ulkona ja koska jostain syystä kaverit kaikkosivat illan mittaan omille teilleen, huomasin pian istuvani erään tuttavapoikani kanssa kahdestaan kalliolla ihailemassa toukokuista auringonlaskua. Olimme istuneet siinä vierekkäin koko illan, ihan melkein kylki kyljessä, mutta vasta kun jäin melkein yksin hänen kanssaan, huomasin hänen todella olevan siinä.

Olimme jutelleet koko illan, kaikki oli niin luotevaa. Olin hänen edellisen kesän isosensa, joten minulla on tietty oikeus jutella hänen kanssaan, eikä ole mitenkään kummallista, että istuisin hänen kanssaan. Mutta siinä, kun istuimme melkein kahdestaan, huomasin, että voi taivas miten suloisen pojan olen vierelleni löytänyt ja mun niin teki niin mieli pussata sitä. En ole koskaan kohdannut niin palavaa mielitekoa.

Rakkausasioissa pitäisi kai ajatella vain sydämellä ja huulilla, mutta koska kuitenkin olen suhteellisen kokematon ja fiksu ihminen, on minun aina pakko sekoittaa aivot peliin mukaan. Voi miten hölmö mä olen, minkä takia mun pitää jokaista ihanaa hetkeä alkaa analysoimaan? Se hetki, kun aurinko laski ja olin hieman nojautunut pojan kylkeen ja katseet kohtasi ja... Mieleeni nousi kuva siitä, miten tämä ei voi päättyä hyvin. Mitä jos joku näkee meidät? Mitä jos joku huomaa? Mitä jos ihmiset alkavat puhua? Mitä jos tässä ei käykään hyvin ja ihmiset tietävät? Vähän se olisi noloa ja sattuisi. Siihen jäi jälleen ensisuudelmani.

Mua pelottaa. Mä en uskalla ottaa riskiä, ainakaan niin, että joku sen huomaisi. Kun mä haaveilen rakkaudesta, se on aina salainen rakkaus. Mun olisi oltava ensin varma, ennen kun voisin kertoa maailmalle, miltä musta tuntuu. Mitä sitten käykään, jos toinen ei tykkääkään ja kaikki muut sen jo tietävätkin? Se olisi niin hirveää, kun muut tietäisivät ja ehkä säälisivät. Mä oon niin peloissani.

Toinen pelottava asia tässä tilanteessa on, että poika on mua nuorempi. Ei ainoastaan muutaman kuukauden, vaan yli vuoden, reilusti yli vuoden. Mutta kun hän on niin erilainen kuin kaikki muut! Hän on mukava, hyväkroppainen, ihana, lempeä, fiksu, oikeastaan täydellinen. Ikä on vain minun ongelmani. Olen aina kuvitellut poikaystäväkseni minua vanhemman henkilön ja omasta ikäjoukostani sitä on vaikeaa löytää, kun itse olen alkuvuoden satoa. Miten paljon ikä vaikuttaa, koska eihän sen pitäisi vaikuttaa. Olen aina pitänyt periaatetta "ikä on vain numero" itsestäänselvänä, mutta tietenkin niin, että "minähän otan sitten aina kuitenkin vanhemman miehen".

En tiedä, mitä tekisin. Olen jutellut pojan kanssa mesessä ja mietin häntä oikeastaan jatkuvasti. Aina, kun kirjaudun Facebookiin, on minun tarkistettava, onko hän paikalla. Lisäksi seitsemäs taivas on hyvin lähellä sitä olotilaa, joka seuraa sitä, kun kyseinen poika on kommentoinut minulle jotakin. Kuulostan pahasti ihastuneelta, ja se on ihanaa.

Teinhän mä eilen tosi suolaista ruokaakin.