Mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun päästään jostain henkilöstä (=rakkaudesta) yli?

Näin ensirakkauteni eilen ensimmäistä kertaa vuoteen. Istuin bussissa matkalla kotiin ja bussi pysähtyi pysäkille - niin kuin tavallisesti. Vilkaisin ikkunasta ja tarkistin, kuka onkaan uusi matkustaja - niin kuin tavallisesti. Se oli mun ensimmäinen oikea rakkaus, joka kesti yksipuolisena kolme vuotta. Se, jos jokin ei ole tavallista.

Kuvitelkaa mun reaktio.

Silmät suureni, hengitys salpautu ja sydän hakkas tuhatta ja sataa. Ei, oikeastaan tuhatta ja yheksääkymmentäyheksää. Kädet vapisi hieman. Sellanen ihana rakkaustutina, joka tulee, kun näkee oman ihastuksen tulevan lähemmäs. Adrenaliini virtaa ja alkaa vähän kutittaa mahanpohjasta.

Se kesti liian vähän aikaa, mutta samalla ihan liian kauan. Viime kerran näkemisestä asti ja hieman sitä ennen olin luullut, että mä en ole enää ihastunut. Mä en ole ollut vuoden aikana sen kanssa minkäänlaisessa kontaktissa, en ole nähnyt sitä muuten kuin muutamassa valokuvassa. Siinähän pitäis jo epätoivoisimmankin tunteet lopahtaa.

Olen täydellisesti sitä mieltä, että ne ovatkin lopahtaneet. Ihastuskohtaus oli mulle vain tapa, jonka olin toistanut joka päivä kolmen vuoden ajan. Sitä tuskin ihmismieli ihan hetkessä unohtaa? Se oli pelkkä tapa, ja mä pystyin laskemaan katseeni ja vaihtamaan biisin mp3-soittimisestani samalla, kun se ihanainen käveli mun ohi.

Ja silloin mä ihan hetken aikaa ajattelin, että mä olen päässyt siitä yli. Mä tuijotin mun mp3:seni musiikkitarjontaa ja ajattelin sitä ajatusta. Mä selailin listaa alaspäin ja yritin löytää jonkun hyvän kappaleen. Lopulta mä heräsin todellisuuteen. Puolet sen listan biiseistä on sillä listalla ainoastaan sen yhden ainoan jätkän ansioista.

Sinä aikana, kun mä olin ihastunut, mä muutuin. Mä olin hevari, mä olin pissis, mä olin fiksu, mä olin söpö, mä olin erilainen ja mä yritin olla täydellinen. Oikeastaan mä olin vain todella muuntautumiskykyinen ja miellyttämishaluinen. En todellakaan oma ihana itseni. Niitä tapoja ja asioita, joita silloiselta ihastukseltani kopioin, on niin paljon, että sitä ei voi enää erottaa musta. Se henkilö muutti mua niin paljon, ja oikeastaan teki musta paljon ihanamman ihmisen.

Kun se oli kävellyt mun ohi, ajattelin, että siinä se. Sinne meni. En edes tiedä mikä, tilaisuus kenties (tilaisuus mihin?), katosi johonkin taivaan tuuliin. Ja mä huokasin helpotuksesta.

Kun mä lähestyin mun pysäkkiä, mun teki mieli kurkata takapenkille. Tottumuksesta mä halusin jälleen vilkuilla sen suuntaan ja hymyillä. Nyt mulla oli rehellinen tilaisuus, koska mulla ei oikeesti ollut aavistustakaan, onko se takaovi lähempänä kuin etuovi.

Se hetki oli jälleen yhtä ihana kuin aina ennenkin. Kun sä käännät pään ja sä tiedät, että se maailman ihanin ihminen katsoo juuri sillä hetkellä sua päin, eikä se ehdi kiertää sitä tulevaa katsetta, ja sä saat sen, mitä sä halusit. Mä vilkaisin, niin nopeasti, että ehdin vain nähdä, että se näki mut, hymyilin pienesti, ja kävelin etuovelle. Bussipysäkillä en voinut vastustaa kiusausta vilkaista takapenkille. Ja siellähän se istui.

Loppupäivän mä hymyilin ja ajattelin, että se on nyt todella ohi. Mä huomasin, että se ei enää ole pakonomaista ja epätoivoisen masentavaa, vaan että se ihminen on todellakin ihana ja sillä on sittenkin ollut muhun niin hyvä vaikutus. Huomasin lohdukseni, että se ei olekaan ollut ihan turhaa surra, kieriä itsesäälissä ja nolata itseään julkisesti ja salaa, vaan että se on tehnyt musta ihan uuden ihmisen.

Mä olen päässyt vihdoinkin sen yli, mutta niin on sekin päässyt mun yli - erittäin kuraisilla kengillä. Eikä se haittaa mua.