Miten voikaan rakastaa toista ihmistä niin paljon, että vaikka hän pahoittaa mieleni, tekee minulle vääryyttä eikä edes kadu sitä, en näe mitään syytä olla antamatta anteeksi hänelle?

Paras ystäväni - häntä mä rakastan ihan käsittämättömän paljon. Miten meistä onkaan kasvanut niin hyvät ystävät, etten pysty enää edes kuvittelemaan elämääni ilman häntä? Jos joskus kuvittelen sellaista tapahtuvan, minut valtaa kamalan raastava ahdistus, joka repii rintaani ja kyyneleet tulevat väistämättä silmiini. En kestä ajatusta elämästä ilman häntä.

Ehkä syy on siinä, ettei elämääni voisi olla ilman häntä, koska hän on muuttanut sen täysin. Olen rennompi, olen onnellisempi. En ole enää tiukkapipoinen niuhottaja, vaan vapautunut olemaan oma itseni. Voin olla täysin se, kuka haluan olla ja hänen seurassaan uskallan olla sitä. Ja minä niin rakastan häntä.

En ole vieläkään saanut selville, onko tällainen rakkaus tavallista ystävien kesken. Minulle ei nimittäin koskaan ole ollut sellaista ystävää, ketä olisin rakastanut tällä tavoin. Ei minulla oikeastaan ole kolmannen luokan jälkeen ollut parasta ystävää, jolle olisin voinut kertoa kaiken. Minulle ei siis ole aavistustakaan, miltä minusta pitäisi tuntua. Lisäksi olen jo pitkään tiedostanut, että minussa saattaa olla se salainen 1%, joka on bi-seksuaali, mutta en tietenkään ole voinut myöntää sitä julkisesti. Siksi pohdiskelenkin usein, voiko kyse olla myös sellaisesta tunteesta. En tiedä, tiedän vain hänen olevan minulle aivan korvaamaton.

Olen niin onnellinen hänestä.