Iskä ei välitä musta enää.

Joka toinen viikko on mulle melkein kärsimykseen rinnastettavaa. Iskä on kummallinen ihminen, pelottava, eikä osaa pitää meistä huolta. Tai ainakin siltä tuntuu. Siskosta se välittää, veljestä kans. Ja uuden naisensa lapsista. Mikä mussa on kun en enää kelpaa sille?

Iltaisin istun yksin kotona, keksityn kouluun, jaksan tehdä läksyt, lueskelen joskus kun ehtii. En jaksa mennä ulos, koska ei oikeastaan ole kavereita, joiden kanssa jaksaisi olla koulupäivänkin jälkeen. Iskä välittää siskosta, jota tuskin koskaan näkee, joka juoksee pihalla yötä päivää, ei tee läksyjä, eikä keskity muutenkaan kouluun. Iskä on tyytyväinen, kun sisko saa 7- bilsan kokeesta, mutta ei sano mitään kun saan 10. Mikä sillä on?

Muutama kuukausi sitten sain tietää kaikki allergiani. Ja niitä on paljon. Ruokavalioni on yksipuolistunut huomattavasti, ainakin niin olisi pitänyt käydä. Minun on oltava joka päivä iskän mukana kaupassa, että saan ruokaa. Se ei välitä katsoa tuoteselostuksesta, onko se oikeaa. Onko siinä valkopippuria, mustapippuria taikka soijalesitiiniä. Ja kerrankin annoin sen ja naisen tehdä ruokaa, en voinut syödä sitä. "No ei sillä nyt ole väliä jos sä vähän syöt." On sillä. Muuten joudun olemaan allergioitten kanssa koko lopun ikäni.

Ja sen juominen. Onko normaalia, että kolmen lapsen isä, ja muutaman muun isäpuoli (ja tietysti vaimonsa) juovat joka ilta mäyräkoiran puoliksi? (Ja viikonlopun tullessa yhden viinipullon illassa?) Vaikkei sitä ihan känniin tule, ei ole mukava katsoa hiprakassa olevia ihmisiä, varsinkin kun toinen on oma isä.

Joka ilta nukkumaan mennessä mua itkettää. Iskä suuttuu mulle joka ilta, ei kellekkään mulle. Se on mun vika, jos sisko menee suihkuun liian myöhään. Mun vika, kun siskot ei osaa olla öisin hiljaa. MUN VIKA KU KAIKKI EI MEE NIINKU SE TAHTOO.