Onnellisuus on ihmeellinen asia. Miten pienestä voikaan tulla onnelliseksi.

Viime päivät olen vain hykerrellyt tyytyväisyydestä. Ai onks sulla joku mies, tulee ehkä ensimmäisenä mieleen. Ihastuminen ja rakastuminenhan saavat saman tunteen aikaan. Ei, ei se sitä ole, vaan ystävä.

Miten vähästä sitä voikaan ilahtua. Ystäväni, joka tavallaan on vasta uusi tuttava, saa minut niin iloiseksi vain kutsumalla minut kakulle ja juhliin. Jokainen asia, jonka hän minulle sanoo, saa minut tuntumaan tärkeältä. On ihmeellistä miettiä, että se toinenkin osapuoli todella nauttii myös minun seurastani, enkä vain minä hänen.

Horoskoopissani lukee, että sielunkumppanini on samana päivänä syntynyt henkilö, kuin hän, josta tässä nyt puhun. Voiko se humpuuki tosiaan olla totta? Voiko horoskooppi olla kerrankin oikeassa? Olenko tosiaan löytänyt sielunkumppanini?

Siltä aikakin tällä hetkellä tuntuu. Tulemme niin hyvin toimeen, ymmärrämme toisiamme, voimme jutella mistä vain, ja juttuahan löytyy. Niin samanlainen ihminen, vaikka samalla meissä on hyvin paljon erojakin. Vaikka emme oikeastaan vielä tunnekaan kovin hyvin, tiedämme silti toisistamme paljon asioita. Vaikka en tiedäkkään juuri mitään hänen perheestään ja mikä on hänen lempivärinsä, tiedän hänestä paljon muita asioita - tosin en muista mitä. Tuntuu, kuin tuntisimme toisemme läpikotaisin, mutta loppujen lopuksi emme tunne niinkään hyvin. Tulemme vain niin hyvin toimeen.

Se on ihmeellistä. En ole ennen ymmärtänyt ystävien merkitystä, mutta nyt kun ajattelee, viimeinen tosiystävä minulla olikin kymmenen vuotiaana, kuusi vuotta sitten. Sen jälkeen olen kai salaa ollut todella yksinäinen, vaikka kyllä minulla kavereita on ollut. Ei vain yhtään sielunkumppania. Mutta nytpä on.