Kohta mä en ole enää 16 ja mitä kaikkea onkaan jäänyt tekemättä?

Harmittaa hieman, etten ole kirjoittanut itselleni mitään kirjettä viime synttäreillä. Olisi niin mukava tietää mitä silloin mietti. Ja mitä kaikkea toivoi taas tältäkin iältä.

Mulla on ollut unelma siitä asti, kun sain tietää mitä tarkoittaa neitsyys. Jo silloin tiesin, että 16 on täydellinen ikä sen "menettämiselle". 16-vuotiaana mun täytyy olla nätti, ihana, suosittu, rakastettava, rakastunut, rohkea ja niin paljon aikuisempi. Olenhan mä nätti, aika ihanakin, muutama mukava kaveri, tuttujen kesken rakastettava, pikkasen rohkea, aika paljon aikuisempi, mutta en tippaakaan rakastunut. Mitäpä mä sille mahdan?

Vielä 13-vuotiaanakin kuvittelin, että ehdin löytää poikaystävän, jonka kanssa seurustelen kaksi vuotta ennen mitään neitsyyteen liittyvääkään. Mun niin naiivi kuvitelma. Ensinnäki, kaksi vuotta on ikuisuus. Toiseksi, mulla ei ollut toivoakaan löytää ketään. Kolmanneksi, en todellakaan ole hyvä ennustaja. Mähän olen pian 17-vuotias neitsyt.

Nyt sä ehkä ajattelet, että mitähän toikin valittaa. Todellisuudessa mua ei ollenkaan haittaa olla neitsyt. (Paitsi jos olisin hitusen nätimpi ja rohkeampi ja suositumpi.) Eniten mua haittaa se, että moni muu mun tuttu ei ole. Ja mua nuoremmatkin tutut. Toisaalta tiedän myös kymmenen kertaa enemmän niitä, joiden kanssa olen samalla viivalla. Ja mua vanhempiakin tuttuja. Silti se vähän stressaa mua. Kunpa olisi edes poikaystävä.

No, kuitenkin olen pian 17-vuotias. Se ikä on niin turha, ruma, tylsä, kiukutteleva ja vielä kerran turha. Voisin ennemmin olla kaksi vuotta putkeen 16. Saisin tuplasti aikaa viettää tytön parasta ikää, eikä haittais mikään. Eikä tarvisi stressata vanhenemista. Se kuuluu varmasti vasta vanhemmille.

Mutta mua kaduttaa, että mä olen tuhlannut mun elämäni parhaat vuodet johonkin, mitä mä en edes jaksa muistaa. Mitä mä en edes voi muistaa. Tai vielä pahempaa: mistä ei ole mitään muistettavaa.

Mä en halua olla yhtään vanhempi kuin 16.