Mä en epäonnistu. Mä olen lellitty, suojeltu kaikelta siltä, mikä saattais vahingoittaa mua. Mä juoksen aina karkuun, kun alkaa sattua. Kovia sanoja, mutta niin tosia. Eniten ton totuuden kuuleminen sattui silloin, kun maailman inhottavin ihminen ne mulle kertoi. En uskonut, mutta nyt mä alan ymmärtää.
Mä olen huomaamattani asettanu itselleni tehtävän.
- Tee virheitä. / Epäonnistu.
- Satuta itsesi.
- Opi jotain.
Tiedättekö sen Gimmelin biisin (okei...), jonka nimi on Sydän pliis särkekää. Kuulostaa maailman vähiten järkevältä biisin nimeltä. Mutta mä voin rehellisesti kertoa, että mä tiedän, mitä se tarkoittaa. Mitä sillä biisillä halutaan sanoa. Ja mä voin samaistua siihen.
Mä olen aloittanut virheiden tekemisen. Se on vaikeaa, kamalaa, hirvittävää, enkä haluaisi tehdä sitä. Haluaisin olla tekemättä mitään, jotta en tekisi mitään väärin, jotta mua ei sattuis. En uskalla jutella mun bussipojalle, koska mua pelottaa. En uskalla ystävystyä syvästi. Mua pelottaa liikaa.
Niinpä mä lähdin liikkeelle jostain helpommasta. Mä lähdin myymään ulkoista minääni: taitojani ja ansioitani. Eli siis työnhakuun. Sen piti olla helppoa. Mä olen aina ollut vähän ansioituneempi kuin muut, mä olen ahkera ja aikaansaava, erittäin hyödyllinen. Onhan niiden pakko hyväksyä mut.
Mä menin elämäni ensimmäiseen työhaastatteluun. Mä olen oma itseni, punastuin, sönkötin ja änkytin, mutta lopulta mulla oli hyvä olo koko jutusta. Totta kai ne pitää siitä millanen mä olen? Mähän olen niin hyvä.
Muutaman päivän päästä sain tekstarin. Kesätyöpaikkohimme oli tänä vuonna todella paljon hakijoita ja moni hyvä ehdokas jäi valitsematta. Valitettavasti meillä ei ollut sinullekaan tarjota töitä tällä kertaa. Mä olin tyrmistynyt. En surullinen, en hätääntynyt enkä masentunut. Tyrmistynyt, todella tyrmistynyt. Miten mulle voi käydä näin? Ei mulle koskaan käy.
Ehkä se oli helppoa aloittaa jostain niin pinnallisesta kuin työnhausta paikkaan, johon ei ollut niin pakko päästä. Mutta toisaalta se on kamalaa. Miten uskallan ikinä heittäytyä mukaan sellaisten ihmisten pariin, joille mun täytyy näyttää jotain muutakin kuin pinta, kun muille ei kelpaa edes juuri se pinta? Loogisesti ajateltuna ei minun pitäisi uskaltaakaan.
Mutta tän tehtävän tarkoitus oli myös oppia. Ja tän opetus oli, että aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa. Ja pitää muistaa jaksaa yrittää.
Kommentit