Olette parhaimpia ystäviä. Tunnet ystäväs, ainakin luulet niin. Sä luulet sen kertovan sulle kaiken ja luotat täydellisesti. Sulla ei oo mitään syytä epäillä sitä mistään kertomatta jätetystä. Ja sitten kuulet jotain...

Anteeks. Mä en vaan halunnu kertoa, koska ei se merkitse mitään, se on vaan väliaikaista, enkä halunnu, että petyt. Anteeks.

Onko parempi salata, ettei tule pettymystä? Eikö se ole tuplapettymys? Se ei ole valehtelua, mutta sille ei ole mitään sanaa. Tuntuu, ettei enää luoteta, ettei uskalleta puhua mistään. Ihan ku se pelkäis mua.

Ja sitten alkaa päässä pyörimään kaikenlaista: Mitä muuta multa on salattu? Mistä muuta mun pitäis ottaa selville siitä? Miksei se enää luota muhun? Oonko mä tehny jotain sellasta, miksei se uskalla enää puhua mulle? Valehteleeko se mulle jostain?

Tollasesta pettymyksestä tuntuu, ettei enää tunne toista. Luulin niin hyvin tuntevani sen, pidin sitä yhtenä mun parhaimmista ja tärkeimmistä ystävistä, ja yhtäkkiä en enää tunne sitä. Millään ei ole mitään merkitystä, mut on petetty. Luulin sitä fiksuks, mutta se olikin niin tyhmä, etten keksi mitään niin pahaa sanaa.