Mä olen löytänyt jälleen ihanan pojan.

Me tavattiin koulun parissa, ajauduttiin samoille kursseille, samaan projektiin. Se on hyvännäköinen (mikä on erittäin harvinaista meillä päin), mukava, fiksu ja niin ei-mun-tyylinen. Se on kiinnostunut politiikasta, yrittämisestä, kahvista, hienoista ruuista ja se puhuu ranskaa. Just sellanen... kenen ei pitäis olla niin mukava.

Me jutellaan. Mä en osaa jutella poikien kanssa. Me jutellaan silti. Sen kanssa se on niin helppoa. Mä voin sanoa sitten mitä mä mietin, enkä edes punastu. Me nauretaan samoille asioille ja tuntuu, että meillä olisi vaikka kuinka paljon yhteisiä asioita, vaikka kuitenkaan ei ehkä ole. Sen seurassa on mukava olla, ja ihmeellisintä tässä kaikessa on se, että se toisinaan jopa hakeutuu mun seuraan.

Yleensä jos mä olen pojan seurassa, se ei johdu musta. Se johtuu mun kaverista, jolla on kaveri. Se johtuu siitä, että opettaja käski meidät juttelemaan ilmastonmuutoksesta tai Stalinin vallasta. Mutta ei todellakaan siitä, että poika tulee juttelemaan mulle, ja me jutellaan siitä, miltä nyt tuntuu, mitä oikeastaan kuuluu.

Se on ihmeellistä. Ja se saa mut sekaisin. Mä olen hurmaantunut siitä pojasta, ja mä mietin, olenkohan mä kenties ihastunut. Okei, jos todella olisi ihastanut, sitä ei tarvitsisi miettiä. Mutta nyt täytyy. Pitäisikö mun antaa itseni ihastua niin mukavaa poikaan, jonka kanssa tullaan toimeen niin hyvin? Se on mua vähän vanhempikin jopa ja pitempi kuin minä, eli se on kaikin puolin täydellinen. Ai niin, sillähän on tyttöystävä.

Voisinko mä antaa itseni ihastua sellaiseen poikaan, joka ei elämäntyylinsä puolesta vastaan yhtään sitä, mikä on mun ihanne? Voinko mä ihastua varattuun poikaan? Pitääkö mun ihastua jokaiseen poikaan, joka kiinnittää muhun jonkinlaista huomiota?

Mä en tiedä.

Ehkä mä vaan jatkan hurmaantuneena oloa ja katson, mihin se johtaa.