Luin äsken ajatuksia tuovan kirjan Elämäni frettinä. Huomasin itsekin ajattelevani, mihin oikeasti olen menossa. Jostain kumman syystä se kysymys on pyörinyt päässäni jo jonkun aikaa, jopa ilman sitä kirjaa. Joka hetki lähestyessäni 15-vuoden ikää, huomaan ajattelevani, että kohta minä olen iso.

Muutama päivä sitten avauduin päiväkirjaani kuvitelmistani. En ennen ollut kirjoittanut niitä ylös, ettei vaan jää mistään todisteita. Mutta mitä todisteita, en ymmärrä.

Ajattelen, että kun olen iso (kuinka iso?) olen aivan erilainen. Ihan eri ihminen, poissa tästä nykyisestä tilastani, nykyisestä elämästäni, kavereista, tästä paikasta ja kaikista näistä tutuista. Että aloitan alusta uuden elämän kun lopetan koulun, yläasteen. Ikään kuin synnyn uudelleen, ja ajattelen, että nykyinen olemiseni on vain vaihe, jossa tutustun maailmaan ja katselen ympärilleni. Valmistaudun siihen, minkä aloitan joskus. Siihen elämään minkä oikeasti haluan.

Eihän sen pitäisi mennä näin. Pitäisi jo nyt elää oikeasti, joka hetkessä. Kuitenkin tunnun vain kuluttavan aikaa pyörimällä täällä maailmassa, merkityksettömänä. Ja kuitenkin tiedän, että olen arvokas ja aavistelen, että joku päivä minusta tulee vielä jotain. Tai joku. Mikä sitten nyt olen? En ole vielä oppinut olemaan oma itseni.

Itsensä toteuttaminen ei ole minulle helppoa. Ihmiset ympärilläni muuttava mieltäni, en elä omaa elämääni vaan teen kaiken miellyttäkseni muita. Sen teen väärin. Siitä tavasta pitäisi päästä pois. Miksi edes koitan miellyttää sellaisia ihmisiä, joista en välitä? Miksi en toteuta itseäni ja unelmiani?
Koska en vain osaa.

Pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja painua liikkeelle. Syöksyä ylös tästä olemisen sietämättömästä keveydestä ja ottaa vastuu siitä, millaisen teen itsestäni. Pitäisi lopettaa ajattelemasta, että joku päivä minusta tulee joku, sillä ei tule.
Olen jo nyt se joku.