Sitä harvoin tulee ajatelleeksi, miten paljon myös ihastuksen kohde kärsii yksipuolisesta ihastumisesta. Kun itse olen tällainen haaveilija, romantikko, unelmoija, joka ei ole ikinä kokenut mitään molemminpuolista, en ole ikinä kokenut mitään ihmeellistä ihailua muulta taholta kuin sisaruksilta, tuli tämä vuosi aivan täytenä yllätyksenä.

Uuteen kouluun ja uuteen elämään lähdin ihan toiveikkaana. Jos vaikka sattuisi mukaan muutamia mielenkiintoisia ihmisiä. Ja kyllähän niitä löytyi! Vieläkään en ole uskaltanut bussipojan lisäksi ihastua kehenkään, haluan ensin tutustua kaikkiin. Kaikilla ei tosin ole sama periaate...

Mä en osannut ajatella sitä ekana koulupäivänä. En vielä seuraavanakaan, en koko viikkoon. Enkä vielä seuraavallakaan viikolla. Vähitellen se vaan tuli mun mieleen ja tajusin, että yksi poika on ihastunut muhun. Aluksi olin pitänyt sitä poikaa oikein mukavana, siis kaverimielessä, ei mulla käynyt mielessäkään kuvitella sitä mitenkään muuten. Ja sitten mua alkoi ahdistaa.

Se oli jotain kamalaa, kun se alkoi näyttämään, että se tykkää. Ensin se oli vaan sellaista normaalia juttelua, mutta sitten se meni kamalaan tuijotukseen. Aina kun satuin vilkaisemaan siihen päin, se vaan tuijotti ja välillä hymyili. Sitten viime viikolla yksi päivä olin sen ja yhden mun toisen luokkalaisen pojan (siis sellasen ihan mukavan, hyvä vaihtoehdon tulevaisuudessa) kanssa syömässä, ja sitten sen alkoi puhumaan ulos menosta. Ei onneksi suoraan kysynyt multa, mutta jopa se toinen poika tajusi mistä oli kyse, ja vähän vaivaannuttiin. Meitä molempia nolostutti herra Ihastuneen puolesta.

Mä en tiedä mitä mä tekisin tai sanoisin, jos se jatkaa tota. Mua ahdistaa.