Välillä tulee hetkiä, kun musta tuntuu, etten tiedä miksi mä täällä olen. Aina ennen se on ollut mulle itsestään selvää, että mulla on joku syy elää, mutta nyt tuntuu, että kaikki katoaa aina hetkeksi kerrallaan.

Johtuneeko se ystävien vai ajan puutteesta, oloni on toisinaan toivoton. En ole kovin yksin, mutta silti tajuttoman yksinäinen. Mulla ei oo ketään sellasta kaveria, jolle soittaa kun vaan haluaisi jutella, ei ketään henkilöä, joka saisi mut edes kertomaan mitään mun elämästä. Jaksan sen ajatuksen voimalla, että pian pääsen uusiin kuvioihin, eroon tästä vanhasta, tarkasti etenevästä suunnitelmasta. Sen voimalla, että tiedän/toivon pääseväni elämään vihdoin sellaisessa maailmassa, jonne kuulun.

Kouluun meno tuntuu joskus paikoittain kidutukselta. En kestä ainutta kunnon kaveriani, haluaisin siitä eroon, mutta en voi, koska sitten olisin lopulta yksin. Olen mieluummin yksinäinen seurassa kuin yksinäinen yksinäisyydessä. En uskalla riidellä, koska se kaveri on mun ainoa tukipylväs lopulliseen yksinäsyyteen.

En edes ymmärrä, miksi olemme kavereita. Olemme niin erilaisia, meitä ei kiinnosta mikään yhteinen. Keskustelu tulee aina vain siltä toiselta osapuolelta ja minä vastailen hiljaa. Mitään älykästä keskustelua, jota kaipaisin, ei ole tarjolla, mutta yritän tyytyä siihen, mitä minulla on.

On mulla koulussa muutama kaverikin. Sellainen samanlainen kuin minä. Tiedämme kaikki ollessamme toistemme seurassa, että kuuluisimme yhteen, mutta emme osaa irrottautua tahoiltamme. Satunnaiset keskutelut, joihin pystymme omien "kaveriporukoidemme" läsnäollessa, antavat mulle toivoa siitä, millainen elämä mua ensi syksynä odottaa. Uusi koulu, uudet kuviot, uudet ystävät, uusi elämä.

Siltikin mielen perukoilla on pieni pelko, että uutta elämää ei tule. Etten pääsekkään pois täältä sinne, minne haluaisin, vaan jään tänne niiden samojen inhottavien naamojen seuraksi. Siksi minulla on tavoite: kaikki mitä nyt teen, teen ajattelemalla niiden vaikutusta siihen, miten pääsen pois täältä. Teen kaikkeni päästäkseni uuteen kouluuni, jotta voisin viimein olla oma itseni. Aika hyvä tavoite, eikö?

Siihen asti mun on sinniteltävä tässä tilanteessa, en voi antaa minkään ylimääräisen ajatuksen vaikeuttaa mun elämää nyt, kun olen niin lähellä sitä välitavoitetta, johon pyrin. Yritän kaikin voimin työnteon sivussa pitää elämäni kulissit koossa, jottei mikään kavereihin tai kotiin liittyvä vie mun kallisarvoista voimaa. Voimaa, jolla mä luon mun uuden elämän.