Ystävälläni on ongelmia. Isoja ongelmia. Niin isoja, että hän on jo tarttunut saksiin. Niin isoja ongelmia, että ainoalta vaihtoehdolta tuntuu viiltely.

Tyttö näyttää päällepäin niin iloiselta ja onnelliselta. Viime vuonna saksan ope sanoi häntä koko koulun iloisimmaksi oppilaaksi. En koskaan ollut nähnyt häntä surullisena ja vain kerran kiukkuisena: yhtenä kouluaamuna, kun hän oli nukkunut pommiin ja oli tullut kiire. Kiukku katosi kuitenkin pian ja kouluun päästyämme oli hän yhtä iloinen kuin aina ennenkin. Mutta sitten jokin meni vikaan.

Se alkoi muutama viikko sitten. Hän ei itsekkään tiedä, mikä vaivaa, mikä ahdistaa ja mikä pitää yllä ahdistusta. Se vain tulee, varoittamatta, tunne, jolloin on pakko tarttua saksiin ja vetää viilto.

Aluksi se oli lievää, ikään kuin kokeilu. Ei edes alkanut teräaseella, vain tarrakuva-arkilla. Viilto ei ollut syvä, ei tullut verta, jäi vain pieni jälki. Kuulin tästä tekstiviestin välityksellä. Siinä vaiheessa en vielä osannut huolestua. Oli niin sen tytön tapaista tehdä jotain pientä, kokeilla itseään ja uusia asioita.
Mutta mielialan muutos sai minut huolestumaan. Koulussa en tavannut enää ainailoista päivänsädettä vaan masentuneen oloisen tytön, joka tuntui lähes tuntemattomalta. Aloin pikkuhiljaa uskomaan tytön puheita päivittäisestä ahdistuksesta ja pahan olon tunteesta.

Siitä lähtien tuntui velvollisuudelta pitää huolta tästä rakkaimmasta ystävästä. Lohdutin niin hyvin kuin taisin, mutta en tiedä missä asiassa. Yritin auttaa kannustavilla sanoilla, mutta ei se poistanut tunnetta kokonaan. Se vain hieman lykkäsi siirtymistä seuraavalle tasolle.

Sitten se päivä tuli. Juttelimme mesessä, kun hän yhtäkkiä ilmoitti vetäneensä viillon ranteeseensa saksilla. Tulee vähän verta ja sattuu ihan saatanasti.
Se oli hirveä hetki. Teki mieli suuttua ja huutaa. Minua itketti, tuntui että olin epäonnistunut, etten ollut osannut auttaa ja etten osaisikaan. Etten pärjäisi.

Seuraavana päivänä liikuntatunnilla tyttö piti pitkähihaista. Olin ainut, joka tiesi. Hiki valui, mutta hän ei luopunut hupparistaan. Juttelimme pitkään ruokkiksella ja hän näytti käsivartensa. Vain muutama viilto, mutta ne näkyivät selkeästi. Eivät ne kuitenkaan olleet vielä syviä, kyllä ne paranisivat. Ja ne paranivat.
Tyttö lupasi yrittää olla tekemättä mitään tyhmää. Hän tunsi itsensä häpeälliseksi ja surulliseksi ja pettyneeksi tekonsa vuoksi. Hän ei ollut ylpeä viilloistaan.

Tyttö onnistui olemaan "kiltisti" neljää päivää. Ja eilen se taas tapahtui. Kaksi entistä syvempää viiltoa, jotka vuosivat paljon. Paljon enemmän kuin ennen. Kun hän kertoi taas mesessä teostaan, itkin. Olo oli kauhea. Raivosin tytölle: VOITKO SÄ TAJUTA MILTÄ TUNTUU KUN KAIKKEIN PARAS YSTÄVÄ VIILTELEE ITSEÄÄN?
Ja mä kirosin ja anelin tyttöä lopettamaan. Pyysin häntä hakemaan apua, menemään terveydenhoitajan puheille, ihan mitä vain, mutta ei. En uskalla, hän sanoi mulle. Syynä oli pelko, että vanhemmat kuulisivat asiasta. Se olisi kuulemma kaikkein pahinta.

Tänäänkin ne vielä vuosivat. Oli pakko laittaa sideharso, laastarikaan ei riitä. Niin se sanoi, kun nähtiin. Eikä siitä enempää. Mitään ei puhuttu. Oltiin ihan hiljaa. Se asia ei kestänyt tänään päivänvaloa.

Ja se sanoi, ettei se enää jatku.