Pojat = pelkkää harmia.
Tuttu vanha klisee, joka tuntuu niin sopivalta nykyiseen olotilaani. Kaipa se on aivan normaalia?

Olen niin sekaisin. En voi ymmärtää itseäni. Poika, joka kohteli minua väärin (teki oharit ja unohti minut), on taas vallanut pääni, ihanuudellaan. Kahden viikon erossa olo sai minut tuntemaan jonkinlaista kaipuuta. Tunne, jota en todellakaan haluaisi juuri nyt tuntea. Tai itseasiassa milloinkaan enää tämän pojan kanssa. Mutta en voi sille mitään. Se vain tulee.

Kun näimme taas pitkästä aikaa koulussa keskiviikkona, en voinut olla huomaamatta kuinka hyvältä tämä poika näyttikään. Tavallista paremmalta. Ilta menikin sitten kirjoitellen päiväkirjaan kaikkea ihanaa, kuinka suloinen hän on, kuinka ihanalta hän näytti, kuinka en voinut olla kääntämättä katsettani hänestä.

Tänään saman toisto. Paitsi että poikakin taisi huomata minut tänään. Tai, katsoihan hän muutaman kerran taas suoraan silmiini omituisella tavallaan, ihanalla ja ahdistavalla. Ja kuinka taas henki melkein salpautui. Ystäväni kysyi, tykkäänkö vielä pojasta. No en, en ole enää pitkään aikaan. Kyllä sä tiedät, ettei ne oharit tuntunu kovin mukavilta. Oli pakko kieltää, en halua sitä tunnetta takaisin enää. Mutta näköjään taisi tulla.

Iltapäivällä meseen kirjautuessani pelästyin: mmoi. Poika aloitti keskustelun yli kahden viikon tauon jälkeen. Petyin itseeni, kun olin niin iloinen. Mieliala kohosi nollasta sataan yhdestä ainoasta lyhyestä sanasta. Eikä siltikään tuntunut kuin hetken hyvältä. Illalla omassa huoneessa kirjoitin päiväkirjaani ristiriitaisista tunteistani ja vuodatin tekstiviesteillä ongelmani ystävälleni. Eikä auttanut.

Nyt ei (onneksi?) mese toimi. Tekisi niin mieli jutella pojan kanssa, mutta taitaa tämä kone suojella mua. Onneksi on viikonloppu, ettei tarvitse nähdä häntä huomenna. Se tuskin auttaisi nyt. En voi antaa tämän jatkua. Se ei voi voittaa mua, sitten mä häpeäisin. Nolaisin itseni ihan täydellisesti.