Se on omituista huomata, miten jotain todella tavoittelee. Mukavuutta, kylläisyyttä, hauskuutta ja hyväksyntää. Sitä tekee kaikkensa, jotta sais sen mitä haluaa, mitä on joskus ennenkin kokenut. Ja mulla se on tällä hetkellä rakkaus.

Mä olen yrittänyt löytää sitä kirjoista, leffoista ja jopa musiikista. Sitä sellaista ihanaa vatsanpohjaa kutkuttavaa tunnetta, sitä, että kaikki on vaaleanpunaista ja sä leijut. Tekee ainoastaan mieli hihittää ja pyöriä ympyrää. Mikään ei saa hymyä pois sun kasvoilta.

Mä en ole onnistunut siinä ihan täydellisesti. Mä olen löytänyt jotain ihanaa: uuden kirjasarjan, uuden, rakkautta tihkuvan leffan ja paljon rakkauslauluja. Ja olen jopa hieman saavuttanut sitä tunnetta, että kaikki on ihanaa, mikään ei voi pilata mun onnea. Mutta se mikä multa puuttuu, on kestävyys.

Mä tiedän, että heti kun mä lopetan lukemisen, musiikin kuuntelun tai leffa loppuu, se on ohi. Se ei ole sama, että mä ajattelen kirjaa, kuin se, että ajattelisin jotain todella oikeaa ihmistä. Silloin se kutkutus vatsasta katoaa ja kaikki on taas tavallisen tylsää ja harmaata. Se on ankeaa.

Mun pitäis löytää joku. Musta olisi todella mukavaa vaan maata kaikki päivät jonkun sylissä ja vähän halia ja pussailla. (Vaikka enhän mä ole vielä edes saanut ensisuudelmaani.) Olis joku, jonka kanssa kävellä käsikädessä lumisateessa ja kaikki kattois ja sanois "Voi miten söpöjä noi on." Mutta ei mitään. En edes tunne ketään, joka vois olla mun kanssa.

Mä olen miettinyt bussipoikaa. Silloin mua iltaisin kikatutti, hymyilytti ja kutitti vatsasta. Ja mä todellakin odotin innolla seuraavaa päivää. Nyt, ei mitään. On musta kivaa herätä aamulla ja elää, mutta se on vain kivaa. Sen pitäisi olla ihanaa, mahtavaa, fantastista, unelmaa, upeaa, pyörryttävää ja aivan taivaallista. Mutta: ei mitään. Se on vain ihan kivaa, vain ihan tavallista elämää.