Inhoan riitelyä. Kukapa ei?

Kotona riitely on hirveää. Kavereiden kanssa lähinnä ahdistavaa, koska mulla on vaara joutua ulkopuoliseksi. (En saisi olla niin riippuvainen kaverista, mutta lohduttaudun ajatuksella, että ensi vuonna löydän uusia ja parempia kavereita.)

Äidin kanssa en riitele melkein koskaan. Tai ehkä en vain laske sitä riitelyksi. Silloin ollaan tasavertaisia äidin kanssa, se on lähinnä sanaharkkaa. Äiti ei alista niin kuin iskä. Vihaan riitelyä iskän kanssa.

Sen kanssa en pysty riitelemään luontevasti. Johtuuko siitä, ettei olla läheisiä? Ettei pystytä edes juttelemaan mitään kunnolla, ellei isipappa ole ottanut pari olutta? En pysty itkemään iskän nähden, ajatuskin hävettää. Ajatus siitä, että iskä näkisi, että olenkin vain pikkutyttö, joka ei pysty tekemään kaikkea, on hirveä.

En pysty olemaan inhimillinen iskän kanssa. Mun on oltava se "tytär täydellinen", pakko miellyttää sitä. Ei ehkä siksi, että se suuttuisi, vaan siksi, että se on aina mennyt niin. Mutta kyllä se suuttumuskin pelottaa. Mä inhoan sitä, kun se huutaa mulle. Mulla meinaa aina tulla kyyneleet silmiin ja tekisi mieli huutaa ja itkeä, jotta se tajuaisi miltä musta tuntuu. Mutten pysty. Ja jos pystyisin, mulla voisi olla paljon helpompaa.

Mä en haluaisi olla niin etäinen. Haluaisin olla läheisempi, koska tutkittujen tulosten perusteella tyttöjen menestys myöhemminkin on jotenkin riippuvainen isä-tytär-suhteesta. Ja tuokin on vain yksi pintapuolinen seikka mulle. Haluaisin vaan iskän, jonka kanssa voisi jutella ja hullutella. Ja jota voisi edes joskus halata, mulloin kun se on kännissä.