Mä olen (taas) rakastunut.

Mä mietin, miten tää voi olla mahdollista. Syytän tästä ehdottoman varmasti kesää. Mun ihastumiset on viime aikoina olleet aika yllättäviä ja se jo itsessään on ihme, että tässä puolen vuoden sisällä mun mielessä on pyörinyt useampi kuin yks jätkä. Mut nyt mun mieleen ei mahdu kuin yks mies. Se on mun unelmien mies.

Mä olen täydellisen vakuuttunut, että nyt mä olen sen löytänyt. Se ei vastaa mun kuvitelmia; se on niin ihana, ettei sellaista voi kuvitella. Jos oikein kliseiseks aletaan, se on ihan erilainen kuin muut. Mä en ole koskaan tavannut ketään sen tyypin kaltaista. Maailma olis niin paljon parempi paikka, jos sen kaltaisia ihmisiä olis enemmän.

Me oltiin tavallaan työkaverit, me oltiin vetämässä samaa leiriä. Sain olla lähes taukoamatta sen seurassa (tietystikin yöt oltiin erossa) viikon ajan, ja jokainen hetki oli ihana. Siinäkin mielessä kaikki oli ihan erilaista: mun ei ollut vaikeaa olla sen seurassa, toisin kuin yleensä, kun mä olen ihastunut. Juttua tuli, aina oli jotain sanottavaa. Samalla oli ihmeellistä, miten paljon sekin teki keskustelun aloitteita ja kiusoitteli mua. Se ei juossut karkuun, toisin kuin yleensä. Mä sain olla oma itseni.

Epärealistista.

Mun suurin ongelma on ikä. Meillä on melkein viis vuotta ikäeroa. Mä olen seitsemäntoista, se on kakskytkaks. Ei sillä olis niin väliä, jos oltais vanhempia. Mutta kun mä olen seitsemäntoista. Ekan kerran mä rehellisesti olen onnellinen siitä, että olen seitsemäntoista, en kuustoista. Silti, seitsemäntoista vuotiailla on ihan eri jutut kuin kakskytkaks vuotiailla. Ja samalla mä ajattelen, että sillä ei tosiaan oo mitään väliä. Me tultiin niin hyvin juttuun.

Epärealistista.

Samalla mun päässä taas pyörii uus kysymys: mitä jos se tekikin vain työtään? Nuorisotyön opiskelija, sitähän sen työhön kuuluu. Mä olen varma, että se teki työtään. Sitähän se siellä leirillä teki: vietti aikaa nuorten kanssa. Ja kuitenkaan se ei kohdellut toisia samalla tavalla kuin mua. Enkä haluais ajatella, että mä olen se nuori, jota nuorisotyön ohjaaja ohjaa. Mä olen kuitenkin jo aika iso.

Epärealistista.

Mä en varmasti tiedä, tai en halua myöntää itselleni, että se on varattu. Se on tasan yhden kerran sanonut sanan "tyttöystävä", ainakaan mun kuulteni, mutta ei koskaan mitään muuta siihen viittaavaakaan. Toisaalta, ei niin ihana mies voi olla vapaa.

Epärealistista.

Mä kidutan itseäni. Haluan olla optimisti, mutta siitä ei tässä asiassa oo mitään hyötyä. Mitä hyötyä on haaveilla jostain, mitä ei koskaan tule tapahtumaan (mitä jos kuitenkin...)? Ei yhtään mitään. Mä tuun taas pettymään. En haluais olla pessimisti, mutta se olis järkevää, turvallista - ja tylsempää. Mä haluan olla ihastunut, rakastunut, mitä vaan, se on niin ihanaa!

Vastakaikua olis silti kiva joskus saada.

Se on niin rasittavan EPÄREALISTISTA!