Mulla on hankala tilanne.

Eräs tuttuni loukkasi minua reilu viikko sitten pahasti, haukkumalla ja uhkailemalla. Ei tavattu sen jälkeen enää, vasta kun nyt. Ei nähty toisiamme viikkoon, enkä enää tiedä, pitäisikö asia selvittää. Pitäisikö asia jättää kesken, ja antaa vanhentua rauhassa, vai avata haavat vielä, kun ei olla kunnolla annettu niiden vielä umpeutua?

En osaa päättää. Mielestäni olen oikeudenmukainen, ja olen kuullutkin niin itsestäni sanottavan. Voinko antaa itselleni anteeksi, jos jätän tämän jutun kaivelemaan mieltäni? Jos vain menisin helpoimman kautta, ja unohtaisin kaiken? Mutta en voi unohtaa.
Voiko antaa anteeksi, mutta ei unohtaa?

En voi sanoa olevani uskovainen, mutta turvaudun silti aina vaikean tilanteen tulleessa Raamattuun. Tässä tilanteessa tulkitsisin Raamatun sanovan, että pitäisi antaa anteeksi. Haluaisin uskoa siihen, on välillä vain niin paljon helpompi turvautua siihen apuun, mistä miljoonat ihmiset saavat apua, uskoon. Mutta kumpaan kannattaa luottaa, itseen vai uskoon?

Pystyisiköhän oikeasti ajan kanssa antamaan lopulta itselleni anteeksi, jos unohdan riitamme? Pystyisinkö enää luottamaan omaan oikeudenmukaisuuteen muissakaan tilanteissa?

Tässä tilanteessa, jossa olen, en tiedä riittääkö oma anteeksianto. Henkilö, joka on nyt saanut pääni sekaisin riitelyllämme, loukkasi minua pahasti, mutta mikä pahinta, alkaa kuvitella voivansa uhkailla minua miten haluaa, jos jätän tämän asian kesken. En ole ainut, jota hän on uhkailuillaan satuttanut ja alkanut terrorisoida. Olisiko siis kaikkien asianomaisten kannalta parempi, jos jaksaisin riidellä?

En tiedä.