Kaveriporukoissa on useimmiten se yksi, joka tuntee olonsa tavallaan ulkopuoliseksi, vaikka kuitenkin on sisäpiiriläinen. Minä ainakin olen tälläinen.

Minulla on kavereita, joiden kanssa olen mielelläni, ainakin suurimmaksi osaksi. En kuitenkaan usein tunne kuuluvani porukkaan ja mietinkin usein yksin "miksi edes olemme ystäviä?". Vapaa-ajalla haluan olla vain yksin ja kun kaverit haluavat tavata, kieltäydyn kutsusta. En vain jaksa niitä, haluan tilaa, omaa aikaa. Tietysti on joskus "pakko" mennä ulos, koska liika kieltäytyminen vähitellen vähentää kutsujakin. Enhän minä sitä kuitenkaan hae, musta on kivaa, että mua kaivataan.

Oman tilan tarpeen tunne on todella pakottavaa varsinkin pitkän koulupäivän jälkeen, sillä liika yhdessä olo omistavaisten ystävien kanssa on ahdistava mulle vapauden vaalijalle. En kestä jatkuvaa ihmisten tungosta ympärilläni, en jaksa kuunnella muiden mielipiteitä, enkä halua olla koko ajan ottamassa kantaa joka asiaan.

Luonnekysymys se tietysti on. Siinä se vika onkin. Olemme niin erilaisia kavereiden kesken. Yksi ystävistäni on niin ylisosiaalinen ja inhoaa yksinoloa, että en edes ymmärrä mikä meidät on ajanut yhteen. Ehkäpä se on se, että me luokamme vähemmän suositut kaipasimme joskus vuoden alussa seuraa ja seurahan löytyi. Oma valinta se tietysti oli. Nyt kaduttaa se valinta. Tavallaan.