En ole ennen ymmärtänyt ystävien merkitystä niiden puutteesta johtuen. Nyt ymmärrän.

En ole valittanut, kun kesälomalla istun joka päivä kotona ja vietän aikaa veljeni ja äitin ja jonkun muun kanssa. En ole kaivannut sellasista, mitä mulla ei oo koskaan ollutkaan - elämää seinien ulkopuolella koulua lukuunottamatta.

Eilen mua muistettiin. Ne ystävät, jotka tuntuivat niin tutuilta, että niille pystyy juttelee, mutta niin kaukausia, ettei uskoisi vapaa-ajan vieton vielä sujuvan, kutsuivat mut leffaan. Harmitti, kun olin nähnyt jo leffan yksin, enkä päässyt lähtemään. Ajattelin, että siinä meni koko kesän ainoa tilaisuus päästä ihmisten ilmoille.

Hetkeä myöhemmin sain toisen viestin. Milloin tehtäis jotain kivaa yhessä? Olin kiljua riemusta. Saman porukan ystävä halusi nähä mut. Olin jo ajatellut, ettei enää nähdä toisiamme, kun mikään ei pakota siihen. En ollut tajunnut, että jotkut ihmiset vaan oikeasti viihtyvät seurassani, yhtä hyvin kuin minä heidän. No, mistä olisin voinut tietää sen olevan mahdollista, kun en ennen ole ollut sellaisessa seurassa?

Olen niin iloinen ystävistäni.