I had a life but I can't go back
I can't do that, it will never be the same again
[The Rasmus - Time to burn]

Mulla alkaa olla ikävä mun vanhaa elämää. Sitä elämää, jossa mä tunsin ne ihmiset, jotka oli mun ympärillä joka päivä. Niitä ihmisiä, joiden naamojen vuoksi mä halusin uuden elämän.

Tää on niin ristiriitaista. Mä kaipaan jotain, mistä mä halusin eroon, ja tavallaan haluan vieläkin, mutta silti haluan sen kaiken takasin. Haluan takaisin ne ihanat koulupäivät, jolloin tunsin kaikki, jolloin pystyin olemaan oma itseni ja juttelemaan mistä tahansa, kertomaan miltä musta tuntui. Kaikki ne päivät, jolloin mulla oli niin hauskaa, etten halunnut niiden loppuvan ollenkaan ja jolloin mun vatsalihakset oli kovilla sen nauramisen takia. Ja myös ne kaikki päivät, jolloin en jaksanut yhtään niitä liian tuttua ihmistä, vaan halusin vain haaveilla ihanasta elämästä.

Nyt en tunne ketään yhtä hyvin, näen vaan kasvoja, joihin osaan liittää nimiä, en muuta. En tunne mitään, kaikki on ihan okei. Ei naurata, ei itketä. Mä vaan menen sen mukaan, mitä täytyy tehdä. On mun uudessa elämässä ihania uusia ihmisiä, mutta ne on vielä niin uusia, etten osaa olla niiden seurassa. Olen näet juuri sitä kamalaa tyyppiä, joka lämpeää vasta pitkän tuttavuuden jälkeen. Kaipaan sitä tuttua ja turvallista, jota mulla joskus oli.

Sitä se on, tutun ja turvallisen kaipausta! Kunpa mun uusi elämä olisi jo vanhaa, jotta mä voisin taas haaveilla jostain uudesta, kamalan pelottavan ihanasta mahdollisuudesta. Tai ehkä sittenkin: kunpa mä vaan tajuaisin, miten mun kannattais elää tää mun tän hetkinen elämän.